Vihdoin jaksoin taas tehdä uuden osan. Pahoittelen ylimaallisen pitkää taukoa, nähkääs olen matkaillut näin kesällä varsin paljon, sekä intoni oli taas hieman lopussa. Mutta tässä olisi nyt osa 6:

Nonette oli ääretömän iloinen tullessaan uudestaan raskaaksi. Hän oli takuu varma lapsen olevan tyttö, jolla mahdollisesti paksut huulet. Jonatan taas toivoi poikaa. Hän sanoi tyttöjen tarvitsevan koko ajan uusia mekkoja ja härpäkkeitä, mutta mielessään hän ei ajatellut pahastuvansa tytöstä, koska olihan kyseinen sukupuoli Gariboldeille melkein sukuvika.

Iloisista ajoista ja onnesta huolimatta ei Nonette voinut äitiään unohtaa. Joka ilta hän kävi kastelemassa kukat Jilian haudalla ja toivomassa, että äiti tulisi takaisin, joko ihmisenä tai vampyyrina.

Eräänä aamuna Nonette tunsi vauvan tahtovan päästä ulos tämän masusta. Pieni Helinä tyttö oli kauhuissaan ja luuli äidin kuolevan, koska tämä kirkui niin vimmatusti, ja lähti heti juoksemaan hakemaan tohtoria kylältä.

Kaksi kaunista tyttöä sieltä tulikin, tumma ja vaalea. Kumpainenkin oli perinyt isänsä silmät, mutta äitinsä ruskeat hiukset. Tummempi vauva nimettiin Byrdiksi ja vaaleasta tuli Nanna.

Nyt kun sisaren ja Jonatanin huomio meni kokonaan vastasyntyneille, ja Kallekin oli vain omissa oloissaan, oli Josefinen ja Alexanderin kestettävä vain enemmän toistensa seuraa. Riitahan siitä syntyi. Kumpikin syytti toista yksinäisyydestä.

Mitäkö Kalle sitten teki itsekseen? No nautti tietysti vasta syttyneestä  nuoruuden tunteesta eläkepäivillään. Herra oli vetäytynyt vanhuutensa turvin syrjempään sen jälkeen, kun Jilia kuoli. Hän tahtoi oppia kaiken, mitä ei vielä tiennyt, ja nyt kun työpäivätkin lyhenivät, oli hänellä runsaasti aikaa kehittää tietämystään.

Nonette oli jo jonkin aikaa miettinyt soittavansa serkulleen. Hän tahtoi tietää, olivatko nämä yhä kiinnostuneet Gariboldeista, ja mitä heille kuuluu.
"Hei. Toivottavasti en soita pahaan aikaan, Nonette täällä", hän sanoi puhelimeen.
"Hei! Onpa hauskaa kuulla sinun äänesi, tosin olet tainnut jo kasvaa paljonkin... Tahdon muuten sanoa, ettemme enää ole teidän perässämme. Isäni taisi ymmärtää, että oli hänen syynsä, että äitisi kuoli, olen siitä muuten pahoillani", sanoi hänen serkkunsa Ywonnen lapsekas ääni. He keskustelivat vielä jonkin aikaa puhelimessa, kunnes Noneten oli pakko lähteä hoitamaan kaksosia.

Eräänä päivänä Josefine juoksi kiireen vilkkaa kylältä kotiin. Hänet oli lähetetty ruoka ostoksille, ja Nonette pahastui kun tämä tuli tyhjin käsin kotiin.
"Voi enhän minä toki tyhjin käsin tullut, myyjätär kertoi huhuja, että Silakkametsän kuningas on saapunut vieraaksi tänne Kaleidoniaan, hän asuu nyt väliaikaisesti vanhassa vartiolinnassa, joka juuri kunnostettiin!", hän kertoi innoissaan. Nonette ei juurikaan ollut kiinnostunut vieraasta, eikä sanonut tähän mitään.

Muutama päivä kului, ja Alexander ja Josefine venyivät ja venyivät. Heti kun he huomasivat olevansa aikuisia, päätettiin yhdessä, ettei kumpainenkaan heistä jäisi taloon, kun perhekin kasvoi, eivätkä he osanneet enää olla keskenään riitelemättä.

Jilian vampyyri-haamukin kävi säikäyttelemässä Jonatania. Nonette oli lentää kattoon tämän nähdessään, mutta kun haamu todettiin vaarattomaksi, syntyikin kunnon juttu tuokio talon entisen ja nykyisen johtajan kesken.

Kun Kalle kerkesi opinnoiltaan (siis vanhempien ollessa töissä), hänkin otti osaa lastenhoitoon, tosin hieman omalla tavallaan...

Kaksoset kasvoivat nopeasti, ja heidän persoonallisuutensa alkoi erottua jo varsin selkeänä: Byrdistä oli selkeästi tulossa peikkomainen poikatyttö, ja Nannasta varsinainen prinsessa.

Helinästä oli ajan mittaan tullut vielä yksinäisempi kuin Josefinesta ja Alexanderista aikanaan. Hänen ainoa seuransa oli nykyään kirjahylly ja nojatuoli. Hän oli myöskin huomannut kasvavansa jo vauhdilla isoksi, mikä olikin tapahtunut täysin äidin silmien huomaamatta.

Eräänä iltana hän sitten olikin jo täysiverinen teini, ja päätti lähteä kaupungille hieman juhlistamaan asiaa saadessaan puhelun luokkatoveriltaan.

Seuraavana aamuna tuli Gariboldien ovelle varsin erikoinen vieras, nimittäin Silakkametsän kuningas. Nonette teki oitis komean hoviniiauksen ja kysyi kohteliaasti kuninkaalta tämän asiaa..
"Olen kuullut huhuja, että tässä talossa...."

Jepjep... Siinä oli kuutos osa.Koitin jättää jännään kohtaan, mutta epäilen syvästi onnistumistani :D

Viides osa saapuu viimein, toivottavasti ei ole pituutta liian vähän : )

Jilia oli hyvin iloinen kuullessaan tyttärensä raskaudesta. "Tärkeintä on, että se on oleva terve ja iloinen, eikä kauneuskaan olisi pahitteeksi, toisaalta sinulta ja miehetäsi sitä kyllä löytyy!"  Jilian ilo johtui lähinnä siitä, että suvun tulevaisuus oli nyt taattu. Sisäisesti hän kuitenkin suri; hän oli tulossa vanhaksi, mutta tunsi olevansa liian nuori kuolemaan. "Voi äiti kulta, ethän sinä vielä toki kuukahda!", Nonette sanoi.

Jonataninkin ilo vauvasta oli nähtävää, tosin hän ei surrut. Kuten Kalle ja Jilia aikoinaan, hekin valitsivat jo nimeä, mutta hienostuneiden nimien sijaan, oli ehdokkaana sellaisia nimi kuin: Nyytti, Silmu ja Helga.

Eräänä iltana Noneten lukiessa mielikirjaansa, tipahti sivujen välistä paperiliuska. Hän otti sen käteensä ja luki:

Rakas ystäväni Kalle.
En osaa sanoin kuvata kuinka onnelinen olen puolestasi. Pahoittelen etten päässyt häihin.
Lähetän tämän kirjeen, koska minun on varoitettava sinua. Jilia Gariboldi kuuluu nimittäin sukuun, jota emme mainitse muutamien turvallisuus-syiden vuoksi. Hän ei ole tietoinen asiasta nyt, ja toivon ettei olisi myöhemminkään.
Hänet annettiin pienenä pois perheestä, tai pikemminkin otettiin, siksi.
Olemme neuvostossa saaneet vihiä, että hänen sukunsa etsii häntä, ole kiltti, äläkä anna niiden saada tietää teidän asuinpaikastanne.
Jos niin käy, on se minun syyni, tämä asia nimittäin annettiin minun kämmenelleni, ja jos HE löytävät teidät, käy minun huonosti.
Rakkain lapsuudenystäväsi Nobella.

Kuka kumma oli Nobella, ja mikä oli neuvosto, ja mikä suku? Nonettea kummastutti koko kirje, mutta jatkoi rauhallisena kirjaansa, käyttäen kirjettä kirjanmerkkinä. Jos olisi ollut viisas, hän olisi juossut isänsä luo tiedustelemaan asiaa.

Samana iltana, kun Kalle oli tutkimassa tähtiä, kuului jostain jyskettä. Koko perhe juoksi paikalle. Samassa taivaalta kuului käheä naisen ääni: Tiedän aikeistasi Kalle, yksi tietää, et SAA kertoa heille. Jos jonkun on pakko kertoa, se olen minä!". Kalle katsoi peloissaan perhettä; hän tiesi, että he tiesivät hänen tietävän jotain, ja joku tiesi myös. Ääni ei ollut hänelle pelottava, hän tunsi sen hyvin, paremmin kuin kukaan olisi voinnut kuvitella. Hänen perheensä oli hädissään, he katsoivat kauhuissaan taivaalle.

 

Kului hetki, ennen kuin kukaan tajusi, mitä oli tapahtunut. Kalle oli seissyt teleskoopin luona ja tutkinut tähtiä. Ääni oli sanonut jotain... Kalle tiesi jotain... Mutta samassa! Kalle oli kadonnut, punertava valonsäde oli nielaissut hänet, ottanut mukaansa. "Olen kyllä tienny Kallen salaavan jotain... salaperäisiä puheluita sun muuta. Mutten olisi koskaan, en KOSKAAN uskonut häen olevan tekemisissä jonkin näin vaarallisen kanssa!", karjui Jilia. Nonette arveli asian liittyvän jotenkin kirjeeseen. HÄN tiesi.

Kallen matka unohtui kuitenkin hetkeksi, kun kaunis tyttövauva syntyi. Nimeksi hänelle annettiin Helinä. Mielessään hänellä kuitenkin pyöri yhä kirje ja Nobella, oliko ääni ollut hänen. 

Eräänä kuutamoyönä, muiden ollessa nukkumassa, makoili Jilia sohvalla miettien miehensä kohtaloa. Hän tunsi, kuinka hänen silmänsä vähitellen umpeutuivat. Joku hiipi talossa, tutun oloinen kähinä kuului. Jilia avasin silmänsä, hänen eteensä oli ilmaantunut kalpeahko vähäpukeinen nainen. Ennen kuin Jilia huomasi mitään, oli nainen upottanut hampaansa hänen kaulaansa, mikä vaivutti hänet syvään uneen. Kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä, oli nainen kadonnut, ainakin hän luuli niin. Kähinää ei kuulunut. Jotain oli tapahtunut, hänen silmiään poltti... miksi? "Tietysti! Se katala nainen janosi verta, ja minä olen muutenkin vanha, niinpä hän päätti muuttaa minut mukanaa sellaiseksi kuin hä oli!" Aivan. Jilia oli nyt vampyyri, ainoa paikka johon ei päivän valo päässyt hänen kodissaan, oli suljettu huone, jota ei valonpuutteen vuoksi käytetty koskaan.

Huoneeseensa hän sijoitti suuren arkun, jossa hän voisi päivisin nukkua. Muut talon asukit olivat suhtautuneet Jilian "sairauteen" varsin rauhallisesti. Eivät he häntä pelänneet. Nonette kuitenkin oli omituisen hiljainen, hän nimittäin tiesi kuka oli Jilian muuttanut. Se oli varmasti tämä Nobella, koska Kalle oli kertonut jollekin, oli nainen halunnut kostaa.

Eräänä varsin kauniina päivänä, oli Helinän aika kasvaa taaperoksi. Nonette ajatteli jäävänsä kaipaamaan tyttärensä vauvaikää, kun tämä oli ollut niin kiltti.

Oikein suloinen taapero tytöstä kasvoikin, joskin entiseen verrattuna rasavilli. Mutta kyllä hän vanhempiaan totteli, jos niin käskettiin. Mustat hiukset tulivat isältä ja suu äidiltä, se "pususuu."

Nonette halusi opettaa Nonetelle kaiken, mitä tämä tulisi tarvitsemaan. Ensimäisenä olisi kuitenkin vuorossa kävely.

Helinän taaperoikä kulki niin vimmatusti. Hän tuntui suurenevan päiväpäivältä, ja niinhän hän tekikin. Mummi seuranaan hän venyi ennen pitkää lapseksi.

Helinä oli erikoisen kaunis lapsonen. Paksut huulet hänellä tosin oli, mutta sen korvasi pitkä ja kiiltävä musta tukka, ja iloinen ilme.

Josefinesta ja Helinästä tuli kerrassaan parhaita ystäviä, surullista vain oli, että Josefine ja hänen veljensä kasvaisivat pian teineiksi, silloin ei heistä olisi Helinälle leikkitovereiksi.

Nonette heräsi keskellä yötä alhaalta kuuluvaan rätinään. Keittiön hella oli syttynyt palamaan. Hellan vieressä makasi hänen äitinsä, Jilia liikkumattomana ja pelottavana. Hänen silmänsä olivat kauttaaltaan punaiset.

Jilia oli kuollut.

Nonette ei voinut uskoa sitä. Hänen aina niin vahva ja jopa "kuolematon" äitinsä oli kuollut. Isäkin oli kadonnut jonnekin, mutta ehkä hän vielä palaisi takaisin. Ainoa hyvä asia oli, että Jilia oli nyt sentään paremmassa paikassa.

Kaikki surivat Jilian kuolemaa, erityisesti Helinä oli suutuksissaan. Mummi ei IKINÄ ollut suuttunut hänelle, vaikka hän teki pahojaan. Mummi oli aina leikkinyt hänen kanssaan, kun Josefine oli kasvanut. Kuka haluaisi satuttaa sellaista ihmistä!

Vastaus löytyi kotiovelta. Nonette oli kuullut koputuksen ja mennyt avaamaan, ovella seisoi, kukapa muukaan kuin Nobella, se tuholainen.
"Mitä tahdot!?", huudahti Nonette.
"Kertoa sinulle jotain. On sinun syysi, että äitisi kuoli, koska sait tietää hänen syntyperästään, minusta tuli vampyyri, samanlainen kuin HE", sanoi Nobella maireasti hymyillen.
"Jaaha, omapahan on vikasi, että lähetit sen kirjeen! Keitä HE ovat?"
"Paholaisen suku! Kyllävain, HE asuvat maankamaran alapuolella, vampyyrit näet. Jilia ei kuitenkaan ollut kuten he, hän oli vaihdokas, siksi hänet vietiin pois. HE halusivat hänet takaisin. Neuvosto, siis öömm... Tarujen-neuvosto antoi minulle tämän tiedon, koska olin kyllin luotettava. Kerroin isällesi kuitenkin asiasta, ja kun sinä sait tietää, minä muutuin vampyyriksi", Nobella selitti, "Ja vampyyrihän tarvitsee välistä verta, siksi muutin Jilian vampyyriksi. Ja se tulipalo, se joka hänet tappoi, jos hän ei olisi ollut vampyyri, ei hänen olisi käynyt kuinkaan. Mutta kun sinä sait tietää asiasta, ja minä muutuin ja purin häntä, niin syy on oikeastaan sinun..."
"Tuliko vain syyttelemään minua? Entäs sitten, vaikka sain tietää, äidin suku ei sentään tiedä."
"Tietää se, muistatkos serkkusi, ja hänen vanhempansa, Quayaut? He ovat teille sukua, ja niinpä siis, Kalle petti minut kauan aikaisemminkin", Nobella jatkoi, "mutta en tullu tänne syyttelemään, tulin kertomaan, että aitisi on nyt onnellinen, ja paremmassa paikassa. Ja... sinuakin odottaa pian yllätys", Nobella hymyili nyt aidosti. Nonette tunsi, että tämä nainen voisi sittenkin olla hänen ystävänsä.

Tosiaankin, yllätys oli tulossa aamulla Nonette heräsi tavallista iloisempana, ja vaatteita vaihtaessaan hän sen huomasi. Pieni vauvamasu oli jälleen ilmaantunut, tämä taisi olla se Nobellan iloinen yllätys.

Viitos osa oli nyt siinä, toivottavasti piditte : )

Uusi osa on taas täällä. Mukana on paljon kasvamista ja iloisia tapahtumia.

Jilia ei nykyään saanut naamaansa irti kirjoista, tarkemmin sanottuna osoiteluetteloista. Hän etsi kuumeisesti tyttärelleen sulhasta. Kuka ties, hänhän oli tulossa vanhaksi, ja saattoi kuolla kupsahtaa minä hetkeä hyvänsä.

Kalle sen sijaan ei kiirehtinyt. Hän nautti täysin siemauksin katsellessaan tyttärensä nuoruutta, muistellen sitä, kuinka hän oli joskus vuosia sitten ollut samanikäinen.

Jilia suorastaan vihasi ajatusta vanhenemisesta. Iltaisin hän vietti aikaansa vessassa tekemässä itselleen jos jonkinlaisia naamioita ja kylpyja, kauneutensa vuoksi. Nonette sanoi hänelle, ettei tuntenut ketään äitiä, joka olisi niin kaunis kuin hän, ja että tuollainen ulkonäön paapominen oli turhaa, vaikka hän itsekin kyllä oli melkoisen turhamainen.

 

"Rakkaani, oletkos huomannut, että meidän Nonetesta on kasvanut jo melkein aikuinen!", huudahti Jilia iloisesti miehelleen. "Mmm...", kuului vastaus. "Oletkos huomannut, kuinka hän nykyään roikkuu puhelimessa kuin hullu?", Jilia jatkoi. "Mmm...", kuului taas, "varmaan joku koulututtu..." "Eijei! Varmastikin joku poika! Hä on jo iso tyttö, eivät ne yökylät enää päässä pyöri!"

Illalla Jilian uteliaisuus petti. Hän nappasi puhelimen kouraansa, ja etsi oikean numeron käsiinsä. "Hei! Olen Noneten äiti, Jilia Gariboldi. Tyttäreni on paljon soitellut tähän numeroon, ja vastuuntuntoisena äitina haluan tottakai tietää, että kuka olette?" "Ai ööh... Olen Noneten ystävä, Jonatan", mutisi ääni puhelimessa. "Kuinka hyvä ystävä te olette?", Jilia kysyi. "Ömm... Erittäin hyvä", vastattiin. "Aih no ihanaa että rakkaani on löytänyt jonkun sopivan itselleen. Tulisitteko huomenna illalliselle?", Jilia jutteli. "Juu tokihan minä tulen", Jonata vastasi.

Seuraavana päivänä ilmaantui Gariboldien ovelle komea nuori mies; Jonatan Metharius. Nonette juoksi oitis puhelemaan tämän kanssa.

Ruokapöydässä Jonatan osoittautui hyvinkin mukavaksi hepuksi, joka oli selkeästikin ihastunut Nonetteen. Jiliakin ihastui mieheen, ja liittyi rohkeasti keskusteluun vauvoista. (Hän oli myös valinnut varsin rohkean asun mukaansa.)

Jilia joutui kuitenkin juoksemaan pian vessaan, johtuen äkillisestä pahasta olosta. Mitä on tapahtunut?

"Onko tämä edes mahdollista? Vielä vanhoilla päivilläni raskaana!" Niinpäniin, Jilian pahoinvointi johtuikin vaaverosta, joka hänen masussaan kasvoi. Kalle oli kuitenkin riemuissaan.

Kuten aiemminkin, oli hän nyt väsyneepi kuin koskaan. Olo oli painava, ja oli juostava vessaan jaa syömään ja nukkumaan koko ajan. Hän ei kuitenkaan voinut olla onnellisempi. "Ja minä kun luulin, että minulla on jo vaihdevuodet!"

Kylpyhuoneet olivat nyt koko ajan varattuina, joten Kallen oli turvauduttava härskiin kikkaan, nimittäin lavuaaripesuun.

Kalle tutustui myös kahteen kauniiseen, tosin omituiseen, neitoon. Olivatko he kenties satuolentoja. Kummalliseen maahan hän olikin muuttanut.

 

Jilian raskaus eteni vauhdilla, häntä tosin pelotti, että venähtäisi vanhukseksi ennen vauvan syntymää.

Nonette luurasi yhä puhelimessa kaiket päivät. Vaikka Jilia halusikin tämän menevän naimisiin, hän ei halunnut tytön laiminlyövän opiskelua, joka oli tärkeä osa tulevaisuutta.

Jilia huolehti kuitenkin turhaan; Nonette oli yhä ahkera ja tunnollinen opiskelija.

Kesken rauhoittavaa meditaatioharjoitusta tunsi Jilia vastassaan kiemurtelua. "ÄÄHH! Minä synnytän! Kallee!?"

Masusta tulikin kaksi vauvaa! Isänsä sylissä kellii tumma tyttö: Josefine, ja äidillä on poika, nimeltä Alexander. Jilia ei ollut kuitenkaan kovin innoissaan tästä, toki oli ihanaa saada lapsia, mutta vauvan hoito oli haastavaa, ja aikaa vaativaa, eikä töihin ollut menemistä. Onneksi Kallella oli aikaa yllin kyllin, paitsi muutamana iltana viikossa.

Eräänä kauniina yönä tapahtui kauan odotettu asia, Jilia kasvoi vanhukseksi ja Nonetesta tuli viimein aikuinen nainen. Kumpikin on yhä lumoaavan kaunis, omalla tavallaan. Erityisesti Nonette oli innoissaan, hän sai nyt itselleen kaikki äitinsä upeat vaatteet.

"Wauuh mikä nainen", ajatteli Jonatan saatuaan kutsun Gariboldien luo. Hmm... mahtaakohan jotain tapahtua?

Pienet kaksoset kasvoivat nopeasti, molemmista tuli oikein suloisia, mutta jotenkin "venähtäneitä."

Jotain todellakin tapahtui! Noneten ja Jonatanin häitä vietettiin jo kahden viikon päästä, hyvin pienellä varoituksella. Häistä tuli pienet, vain muutamia vieraita. Kaikilla oli hauskaa ja juhlat oliva onnistuneet.

Muutamaa päivää häiden jälkeen vanheni Kallekin vanhukseksi. Se ei kuitenkaan haitannut häntä läheskään niin paljon kuin Jiliaa. Itseasiassa se ei haitannut lainkaan.

Jepjep. Neljäs osa oli nyt siinä. Toivottavasti piditte : ) Kommenttia olisi enemmänkin kuin mukavaa saada.

Uutta osaa pukkaa taas, pahoittelen pikähköä taukoa, peli-into oli jonkin aikaa hiemasen hukassa...

"Anteeksi nyt, mutta tuo ei ole kovinkaan soveliasta sanottavaa naimisissa olevale naiselle! Ja emmehän me ole niinkään läheisiä, että tuttavallisesti toisiamme nimittelisimme, emmekä ole myöskään sukua! Niin että miksi noin sanoit?", huudahti Jilia hämmentyneenä, hän oli tuntenut tuon pitkän ja pelottavan oloisen miehen noin viisi minuuttia, joten siskoseksi sanominen suorastaa suututti hänet. "No jaa, jos saan huomauttaa, niin olet varsin tietämätön, mutta sinä OLET ihan oikeasi sisareni, ihan totta", hymyili herra Quaya pilkallisesti. Jilialle oli selkeästi tulossa paha migreeni, riiteleminen ei ollut koskaan oikein ollut hänen juttunsa, varsinkaan kun vastassa oli ivallinen mies. Niinpä pitemmittä puheitta Jilia työnsi miehen pois omalta pihaltaan, ja juoksi ärtyneenä sisälle.

Onnellisen tietämätön Nonette maalasi ihastuksissaan uusilla väreillään. Hän ei tiennyt lainkaan päivän tapahtumista, ihmetteli vain äidin kärttyisyyttä. Mitä rakkaalle mamille oli tapahtunut.

Jilialle oli tosiaankin tullut odotettu migreenikohtaus, hänen olisi kuulunut tietysti  levätä, mutta shakin peluu tuntui paremmalta. Hän ei ollut koskaan näyttänyt juurikaan samalta vanhempiensa kanssa, molemmat olivat vaaleita ja siroja, jilia muistutti enemmänkin terhakkaaa keijua, kuin vaaleaa kaunotarta. Ehkäpä he eivät olleetkaan hänen oikeat vanhempansa. Mutta mitä yhteistä oli Jilialla ja herra Quayalla: ei mitään, toinen oli ylimielinen ja toinen ajatteli muita enemmän kuin itseään.

"Äiti, me ollaa Ywonnen kanssa ihan parhaita kavereita, niin miksi me ei voida enää nähdä?", kyselii Nonette aamulla. "Noh, kun hänen isänsä on loukannut minua pahasti, vaikka hän SAATTOIKIN puhua totta, niin minusta tuntuu kivemmalta, jos et aina hänen kanssaan olisi. "Miten sinua on loukattu muka?", Nonette kysyi. "Ywonnen isä sanoo olevansa veljeni, hän puhuu puuta heinää." "Miksei hän sitten voisi olla, eihän sinulla ole edes kuvaa "vanhemmistasi", olen etsinyt kaikkialta, eikä löydy. Olis sitäpaitsi siistiä jos Ywonne olisi mun täti", Nonette selosti. "Ei se ole täti, vaan serkku, kultaseni. Minun siskoni olisi tätisi, ja vejeni olisi setä", hymyili Jilia.

 

Eräänä iltana sai Jilia ajatuksen. Hän kutsuisi Quayat syömään. Hä oli voittanut suurimman vihansa ja tullut siihen tulokseen, että olisihan se ihan mahdollista, jos hänellä olisikin toinen perhe, saisi Nonettekin sukulaisia.

Kutsuun vastattiin innolla, eikä kestäny aikaakaan, kun herra Quaya aloitti keskustelun vanhemmistaan. Hän kertoi olevansa muutaman vuoden vanhempi Jiliaa. Hän oli ollut neljän, kun Jilia syntyi. Kun tämä oli ollut vuoden hänet annettiin pois parempaan perheeseen. "Millä tavalla parempaan?", kysyi Jilia, "No, meidän vanhempamme eivät olleet mitään taivaan enkeleitä, niin että sinut annettiin pois", hymyili veli.

"Minulla oli tietysti aivan kamala ikävä sinua, vaikka olitkin silloin semmoinen vauva. Niinpä täytettyäni viisitoista, lähdin etsimään sinua, ja löysin", jutteli herra Quaya iloisesti, ja haukkasi lisää ruokaa.

Nonette kuunteli korva tarkkana keskustelua nurkasta. "Onko Ywonne siis serkkuni?", hän kysyi. Jilia nyökkäsi hänele vastaukseksi innokkaasti päätänsä. Noneten kasvoille ilmaantui omituinen ilme ajatellessaan saavansa olla tulevaisuudessa niin paljon parhaan ystävänsä kanssa.

"Äiti! Kun minä ja Ywonne kasvetaan isoiksi, me aijotaan asua samassa talossa, ja kuolla samaan aikaan, yhtä vanhoina"

Nonette tahtoi olla myös kaunis. Äidin mielestä turhamaisuus ei pukenut Nonettea, tämä kun oli ottanut tavakseeen kuntoilla vaan. "Kauneus on katsojan silmissä", hänellä oli tapana sanoa.

Tytölle oli tuut myöskin tavaksi unelmoida. "Kotityöt aina ensin", Jilia saneli, mutta ei saanut Nonettea liikahtamaankaan. Liiankin usein hän jopa nukahti siihen sängylleen vaihtamatta edes vaatteita.

Eräänä päivänä tapahtui eräs varsin iloinen yllätys. Nonette nimittäin pyrähti teiniksi. "Kuinka ihmeessä tämä aika oikein kuluu? Minustakin on jo tulossa vanha", mutisi Kalle katsellessaan Noneten lumoavan kauniita kasvoja.

Riehakkaasta Nonetesta oli kasvanut haaveilija. Aivan yhtäkkiseltään oli turhamaisuus tipotiessään, ja parasta seuraa olivat kirjat. Erityisesti mielenkiintoiset romaanit veivät Noneten mennessään. Ywonne ei ollut ihan vielä kasvanut, joten heidän yhteinen aikansa oli pikkuisen vähentynyt.

 

Rakkaani, olethan huomannut kuinka upea nuori nainen Nonetesta on kasvanut?", intoapuhkuva Jilia huudahti eräänä lauantaina Noneten olessa ulkona. "No juu, varsin kaunis hän kieltämättä on, minäkin mietin jo että kuinka aika kuluukaan näin nopeaan...", mutisi Kalle vastaukseksi. "Noh, eikö sinusta olisi jo aika alkaa miettiä hänelle sulhasta!", huudahti Jilia miltein hyppien penkillään.

"MITÄ?! Naimisiin? Hän on vasta neljäntoista, ei nyt vielä sentään", huudahti Kalle. "No hän ehtii tutustua kunnolla, ettei hyppää avioliittoon niinkuin me aikoinamme", hymyili Jilia.

Siitä lähtien kaupungilla ollessaan, hän katsasti kaikkia miehiä (nuoria) jotka katseeseensa sai. "Rikas, mutta nenä suorastaan kammottava." Eipä löytynyt hyviä miehiä Nonetelle tältä reissulta.

Kalle ei sensijaan poistunut koskaan kotoa, muuten kuin töihin, ja joskus harvoin vierailuille. Hän ei halunnut päästää tytärtään koskaan naimisiin ja pois kotoa.

 

Jiliasta oli tullut innokas puutarhuri, vaikkei puutarha järin iso ollutkaan. Hän oli keksinyt, että yöllä Kallen ollessa unipuulla, oli hänellä aikaa tehdä tutkimuksia... ja kastella kukkia. Niinpä hän vietti yöt miettien Kallen oudohkoa puhelua ja useimmiten puutarhassa.

Nonetten synnyttyä, oli taloa laajennettu paljolti. Suunnitteilla olivatkin uudet tapetit ja huonekalut, johonkin räikeämpään, kiviset seinät eivät olleet kovin houkuttelevat pienen lapsen kotiin.

Nonette kuitenkin kasvoi vauhdilla. Syntymäpäiviä vietettiin hyvinkin pian. "On se niin kauheaa, että lapset kasvavat niin nopeasti, pian meidän Nonette muuttaa jo pois omaan kotiin...", mutisi Kalle syödessään kakkua. "Ei meidän tyttö pois muuta, sitten kun me kuolemme hän saa talon, ja niin edelleen. Mutta Kalle älä puhu ruoka suussa!", Jilia vastasi äänekkäästi, hänestä oli vähitellen tullut talon johtaja, ja sen tiesi Nonettekin.

Pikku Nonette-taapero oli melko pelottava, mutta suloinen yhtäkaikki ja villi. Rimpuilla hän osasi kuin leijonanpentu. "Voihan... Et ole yhtään sellainen kuin Nonette siinä kirjassa. Kirjan Nonetella on vaaleat pitkät hiukset ja siniset silmät, mutta olin kai tyhmä, kun ajattelin, että kukaan voisi olla niin täydellinen, vaikka voisithan sinä olla kiltti", Jilia lässytti vaaverolle.

Kuinka ollakkaan lapsonen muuttui kiltiksi, tai no ei ihan, oli hänellä yhä tapana juosta ja kiljua, mutta silloin kun ei unta tullut pieni tyttö kurkisti kehdostaan kuuta, joka mollotti suoraan tytön ikkunasta.

Eräänä iltana, sohvalla istuessaan, Jilia päätti kysyä Kallelta puhelusta. "Kuules, kuulin kerran kun juttelit puhelimessa, niin tuota, sanoit jotain heidän tyttärestään, niin öm, ketä tarkoitit?", Jiliaa tunsi itsensä naurettavasti, hän oli yöt päivät miettinyt yhtä vaivaista puhelua. Jotain odottamatonta kuitenkin tapahtui...

"Ei se mitään ollut. Älä enää koskaan mainitse sitä puhelua, äläkä kuuntele MINUN puheluitani!", Kalle huudahti ja käveli äkäisenä pois. Puhelulla oli siis ilmeisesti sittenkin jotain merkitystä, Jilia päätteli.

Mutta vaikkei puhelun salaisuus selvinnykään, jotain hassua tapahtui kuitenkin. Tien toiselle puolelle ilmaantui talo kuin tyhjästä. Kukaan ei ollut kuullutkaan uudesta asukista siellä päin. Pelottavan oloinen korkea talo ei kovin houkutteleva ollut, joten eipä Jiliakaan lähtenyt tekemään tuttavuutta uusien naapurien kanssa.

Samoihin aikoihin venähti Nonette lapseksi, varsin kauniiksi lapseksi, mutta... oudoksi ja hassahtaneeksi, ainakin Kallesta. Tätä kummallisuutta Jilia kuitenkin sanoi vain pieneksi omalaatuisuudeksi. Nonetella oli tapana hymyillä omituisesti ja tuijotella kuuta (vanhemmat eivät tienneet kuusta Noneten ikkunassa. Hän ei tekemisillään ollut niinkään erikoinen (kaikkihan joskus kuuta katselevat), mutta olemuksellaan omalaatuinen.

Nonette oli myös oikea pianovirtuoosi. Kuusivuotiaana hän soitteli itsekseen mitä upeimpia sävelmiä. Hän sävelteli itsekseen suurimman osan vapaa-ajastaan, ja sanoi tulevansa isona suureksi säveltäjäksi. "Mutta kuules, tytön paikka on täällä kotona siivoamassa ja laittamassa ruokaa, älä edes ajattele lähteväsi minnekkään kaupunkeihin soittamaan... tai no kyllä sinulla öisin olisi aikaa...", Jilia tämmöisiin puheisiin useimmiten vastasi.

Nonette tarttuikin tuumasta toimeen, ja lähti eräänä  yönä kävelylle. Hän hiippaili salaperäisen naapurin ovelle tutkimaan suurta patsasta, joka oli mietityttänyt häntä jo päiväkausia. Samassa hän kuuli takaatansa ääniä.

Hänen taaksensa ilmaantui pieni tumma tyttö, ja pelottava. Tytöllä oli lyhyt resuinen tumma mekko, ja hapsottavat hiukset. "Se on sukukalleus, kallis kuin mikä, varmaan miljoonia", tyttö sanoi nyökäten patsaaseen. "Kuka sinä olet?", kysyi pelästynyt Nonette. "Ywonne Quayau, asun tuossa talossa", tyttö vastasi nyökäten korkeaan kiviseen rakennukseen, joka oli ilmaantunut kuin tyhjästä. "Öh... Minä olen Nonette Gariboldi", Nonette mutisi. "Kuinka saat olla näin myöhään ulkona?", hän jatkoi. "Saan olla ulkona milloin haluan, missä haluan, ja kenen kanssa vain, tosi en halua olla ulkona kuin vain sinun kanssasi", vastasi Ywonne ykstuumiin. Siitä lähtien he olivat parhaat ystävät.

Jilia ei kuitenkaan tiennyt miten suhtautua Noneten uuteen seuraan, tyttö oli päivisin väsynyt, ja nukkui sohvalla väsymystään. Puhelunkin arvoitus oli vielä kesken, eikä Jilialla ollut aikaa tehdä kaikkea kerralla.

Myös Kallea mietitytti tämä Ywonne-tyttö, niinpä hän päätti kysäistä ensimmäiseltä vastaantulevalta henkilöltä näistä Quayauista. "Voi, en ole tullut oikein juttuun heidän kanssaan, mutten saoisi heitä mukaviksi", vastasi hymyilevä nuori nainen.

Kalle päätti kutsua naisen päivälliselle, ja kysellä lisää Quayauista. "Eivät he ole asuneet täällä kuin ehkä pari kuukautta, muuttivat Transylvaniasta...", vastaili nainen Kallen kysymyksiin.

Illalla Jilia uskaltautui soittamaan Ywonnen vanhemmille, ja pyysi heitä kylään, vielä samana päivänä. "Sinuna valmistaisin ruokaa, se olisi kohteliasta", huomautteli Kalle. "Heidän tyttärensä on myrkyttänyt MINUN tyttäreni mielen", Jilia papatti. "Ja hah! Vai myrkyttänyt!", hänen miehensä tuhahti.

Myöhemmin iltapäivällä ilmaantui Gariboldien kotiovelle kaksi synkänoloista ihmistä. He näyttivät kuitenkin melko innostuneilta, mies ainakin, nainen vain pureskeli kynsiään ynseän näköisenä.

Jilia riensi oitis jututtamaan tummiin pukeutunutta miestä. "Hyvää päivää, olen Jilia Gariboldi, ja haluaisin jutella kanssanne tyttäreni, ja teidän tyttönne myös, kasvatuksesta."  "Oikein suuri ilo tavata, sisko hyvä..."

 

Nonni, toinen osa oli siinä, pahoittelen että se on myöhässä, vaikka olin aiemmaksi sen luvannut... Mutta joo, olen vähän koittanut kuvan laatua parantaa, joihikin kuviin ehdin sen saadakin... Njoo ensi osaan : )