Jiliasta oli tullut innokas puutarhuri, vaikkei puutarha järin iso ollutkaan. Hän oli keksinyt, että yöllä Kallen ollessa unipuulla, oli hänellä aikaa tehdä tutkimuksia... ja kastella kukkia. Niinpä hän vietti yöt miettien Kallen oudohkoa puhelua ja useimmiten puutarhassa.

Nonetten synnyttyä, oli taloa laajennettu paljolti. Suunnitteilla olivatkin uudet tapetit ja huonekalut, johonkin räikeämpään, kiviset seinät eivät olleet kovin houkuttelevat pienen lapsen kotiin.

Nonette kuitenkin kasvoi vauhdilla. Syntymäpäiviä vietettiin hyvinkin pian. "On se niin kauheaa, että lapset kasvavat niin nopeasti, pian meidän Nonette muuttaa jo pois omaan kotiin...", mutisi Kalle syödessään kakkua. "Ei meidän tyttö pois muuta, sitten kun me kuolemme hän saa talon, ja niin edelleen. Mutta Kalle älä puhu ruoka suussa!", Jilia vastasi äänekkäästi, hänestä oli vähitellen tullut talon johtaja, ja sen tiesi Nonettekin.

Pikku Nonette-taapero oli melko pelottava, mutta suloinen yhtäkaikki ja villi. Rimpuilla hän osasi kuin leijonanpentu. "Voihan... Et ole yhtään sellainen kuin Nonette siinä kirjassa. Kirjan Nonetella on vaaleat pitkät hiukset ja siniset silmät, mutta olin kai tyhmä, kun ajattelin, että kukaan voisi olla niin täydellinen, vaikka voisithan sinä olla kiltti", Jilia lässytti vaaverolle.

Kuinka ollakkaan lapsonen muuttui kiltiksi, tai no ei ihan, oli hänellä yhä tapana juosta ja kiljua, mutta silloin kun ei unta tullut pieni tyttö kurkisti kehdostaan kuuta, joka mollotti suoraan tytön ikkunasta.

Eräänä iltana, sohvalla istuessaan, Jilia päätti kysyä Kallelta puhelusta. "Kuules, kuulin kerran kun juttelit puhelimessa, niin tuota, sanoit jotain heidän tyttärestään, niin öm, ketä tarkoitit?", Jiliaa tunsi itsensä naurettavasti, hän oli yöt päivät miettinyt yhtä vaivaista puhelua. Jotain odottamatonta kuitenkin tapahtui...

"Ei se mitään ollut. Älä enää koskaan mainitse sitä puhelua, äläkä kuuntele MINUN puheluitani!", Kalle huudahti ja käveli äkäisenä pois. Puhelulla oli siis ilmeisesti sittenkin jotain merkitystä, Jilia päätteli.

Mutta vaikkei puhelun salaisuus selvinnykään, jotain hassua tapahtui kuitenkin. Tien toiselle puolelle ilmaantui talo kuin tyhjästä. Kukaan ei ollut kuullutkaan uudesta asukista siellä päin. Pelottavan oloinen korkea talo ei kovin houkutteleva ollut, joten eipä Jiliakaan lähtenyt tekemään tuttavuutta uusien naapurien kanssa.

Samoihin aikoihin venähti Nonette lapseksi, varsin kauniiksi lapseksi, mutta... oudoksi ja hassahtaneeksi, ainakin Kallesta. Tätä kummallisuutta Jilia kuitenkin sanoi vain pieneksi omalaatuisuudeksi. Nonetella oli tapana hymyillä omituisesti ja tuijotella kuuta (vanhemmat eivät tienneet kuusta Noneten ikkunassa. Hän ei tekemisillään ollut niinkään erikoinen (kaikkihan joskus kuuta katselevat), mutta olemuksellaan omalaatuinen.

Nonette oli myös oikea pianovirtuoosi. Kuusivuotiaana hän soitteli itsekseen mitä upeimpia sävelmiä. Hän sävelteli itsekseen suurimman osan vapaa-ajastaan, ja sanoi tulevansa isona suureksi säveltäjäksi. "Mutta kuules, tytön paikka on täällä kotona siivoamassa ja laittamassa ruokaa, älä edes ajattele lähteväsi minnekkään kaupunkeihin soittamaan... tai no kyllä sinulla öisin olisi aikaa...", Jilia tämmöisiin puheisiin useimmiten vastasi.

Nonette tarttuikin tuumasta toimeen, ja lähti eräänä  yönä kävelylle. Hän hiippaili salaperäisen naapurin ovelle tutkimaan suurta patsasta, joka oli mietityttänyt häntä jo päiväkausia. Samassa hän kuuli takaatansa ääniä.

Hänen taaksensa ilmaantui pieni tumma tyttö, ja pelottava. Tytöllä oli lyhyt resuinen tumma mekko, ja hapsottavat hiukset. "Se on sukukalleus, kallis kuin mikä, varmaan miljoonia", tyttö sanoi nyökäten patsaaseen. "Kuka sinä olet?", kysyi pelästynyt Nonette. "Ywonne Quayau, asun tuossa talossa", tyttö vastasi nyökäten korkeaan kiviseen rakennukseen, joka oli ilmaantunut kuin tyhjästä. "Öh... Minä olen Nonette Gariboldi", Nonette mutisi. "Kuinka saat olla näin myöhään ulkona?", hän jatkoi. "Saan olla ulkona milloin haluan, missä haluan, ja kenen kanssa vain, tosi en halua olla ulkona kuin vain sinun kanssasi", vastasi Ywonne ykstuumiin. Siitä lähtien he olivat parhaat ystävät.

Jilia ei kuitenkaan tiennyt miten suhtautua Noneten uuteen seuraan, tyttö oli päivisin väsynyt, ja nukkui sohvalla väsymystään. Puhelunkin arvoitus oli vielä kesken, eikä Jilialla ollut aikaa tehdä kaikkea kerralla.

Myös Kallea mietitytti tämä Ywonne-tyttö, niinpä hän päätti kysäistä ensimmäiseltä vastaantulevalta henkilöltä näistä Quayauista. "Voi, en ole tullut oikein juttuun heidän kanssaan, mutten saoisi heitä mukaviksi", vastasi hymyilevä nuori nainen.

Kalle päätti kutsua naisen päivälliselle, ja kysellä lisää Quayauista. "Eivät he ole asuneet täällä kuin ehkä pari kuukautta, muuttivat Transylvaniasta...", vastaili nainen Kallen kysymyksiin.

Illalla Jilia uskaltautui soittamaan Ywonnen vanhemmille, ja pyysi heitä kylään, vielä samana päivänä. "Sinuna valmistaisin ruokaa, se olisi kohteliasta", huomautteli Kalle. "Heidän tyttärensä on myrkyttänyt MINUN tyttäreni mielen", Jilia papatti. "Ja hah! Vai myrkyttänyt!", hänen miehensä tuhahti.

Myöhemmin iltapäivällä ilmaantui Gariboldien kotiovelle kaksi synkänoloista ihmistä. He näyttivät kuitenkin melko innostuneilta, mies ainakin, nainen vain pureskeli kynsiään ynseän näköisenä.

Jilia riensi oitis jututtamaan tummiin pukeutunutta miestä. "Hyvää päivää, olen Jilia Gariboldi, ja haluaisin jutella kanssanne tyttäreni, ja teidän tyttönne myös, kasvatuksesta."  "Oikein suuri ilo tavata, sisko hyvä..."

Nonni, toinen osa oli siinä, pahoittelen että se on myöhässä, vaikka olin aiemmaksi sen luvannut... Mutta joo, olen vähän koittanut kuvan laatua parantaa, joihikin kuviin ehdin sen saadakin... Njoo ensi osaan : )